Lauantai 23.6.2018 Nimipäivät: Aatto, Aatu, Aadolf ja Adolf
VIIKON KYSYMYS
UUTISET
BLOGIT

Kiuruvesi-lehden blogistit jakavat elämänsä kohokohdat sekä ei niin mahtavat kokemuksensa.
FACEBOOK
INSTAGRAM
@kiuruvesilehti

Vauvavuosi – huima harppaus nyytistä taaperoksi

Sonja Lång Sonja Lång

12.10.2016

Olen kuullut määritelmän, jonka mukaan vauvavuosi on joko raskas tai järkyttävän raskas. Pelkkää valvomista ja imettämistä. Elämä pyörii vain neljän seinän sisällä ja koskaan ei ole niin yksinäinen kuin pikkuvauvan kanssa. Olen sitä mieltä, että ne valvotut yöt ja huonot päivät jäävät vain herkemmin mieleen. Ehkä niitä tulee joskus korostettua vähän liikaa.

 

Onhan lapsen saaminen yksi suurimmista elämänmuutoksista. Hurja sellainen. Se tuo ihmisestä esiin ihan uusia piirteitä, myös huonoja. Etenkin huonoja, jos nukkuu kuukausitolkulla parin tunnin pätkissä. Vauvavuosi voi olla todella rankka, jos ei osaa ajatella, että aina ensin on hoidettava se pieni olento, ennen kuin voi edes alkaa ajatella itseään. Sen pienen nyytin ja myöhemmin taaperon tarpeet asettuvat aina etusijalle, kaikessa.
 

Toimiva ja lähellä oleva tukiverkosto helpottaa elämää huomattavasti. Meidän pikku perheemme on siitä onnellisessa asemassa, että isovanhemmat ym. ovat lähellä ja aina valmiita auttamaan tarvittaessa.
Vauvavuosi on eräänlainen elämän jakaja. Erilainen ajanjakso, kuin mikään ennen sitä, mutta mikään ei ole myöskään sen jälkeen samalla tavalla. Se on pitkä vuosi, mutta samalla äärettömän lyhyt. Miten (liian) nopeasti avuttomasta nyytistä tulee karkuun painaltava pyörremyrsky, joka huutelee jo mennessään täysin ymmärrettäviä sanoja. En ole varma, olenko vieläkään täysin tajunnut, miten ohimenevä vaihe vauvavuosia sitten loppujen lopuksi on. Millä vauhdilla ryppyinen ja vaaleanpunainen vastasyntynyt kasvaa reilun vuoden ikäiseksi taaperoksi. Järkyttävää!
 

Sen kuuluukin olla kummallinen, pysäyttävä, tietyllä tapaa koetteleva ja ikimuistoinen. Synnytyslaitokselta kotiin tuotava uusi perheenjäsen pistää pakan totaalisesti sekaisin. Käsitteet tuttu ja turvallinen saavat ihan uuden merkityksen. Vauvavuosi on aikaa, joka on yhtä tunteiden vuoristorataa: pulppuavaa iloa ja ennen kokematonta rakkautta, jonka fyysisyys yllättää ja melkein sattuu. Väsymystä ja ärtymystä. Riittämättömyyden ja huolen tunteita.
 

Omien tunteiden syvyyden on oppinut tiedostamaan kunnolla vasta lapsen myötä. Olen huomannut, että äitiys ja huono omatunto, sekä syyllisyys kulkevat jollain tavalla alituisesti käsi kädessä. Miksi minulla täytyisi olla edes oikeus haikailla silloin tällöin omasta ajasta ja rentoutumisesta, kun minulla on pieni ihme, se kaikkein tärkein kotona? Kuinka usein onkaan ollut ”huono äiti” -olo, kun ei ole saanut tytön itkua loppumaan. On ajatellut, mitä tekee väärin, ja mikä itsessä on vikana, kun ei osaa edes lohduttaa omaa lastaan? Varsinkin kun Everiinalla oli refluksi pienenä, ja ei tiedetty mistä kipuitku johtuu. Se tunne oli musertava, ei osannut kuin itkeä yhtä aikaa tytön kanssa.
 

Ehdottomasti parasta kaikessa on ollut seurata oman pikkuisen kasvua ja kehitystä. Jo pelkkä ajatus siitä, että minulla on joka päivä etuoikeus nähdä kaikki tämä, on liikuttavaa. Saan antaa yhdessä puolison kanssa tytölle kehuja osaamisesta ja jakaa onnistumisen ja uuden taidon oppimisen riemut.
Ikimuistoisimpia juttuja ovat olleet kenties ihan pienimmät ja yksinkertaisimmat asiat, kuten ensimmäinen päivä kotona. Samalla pelottava ja ihana hetki: nyt tuo pieni nyytti on kokonaan riippuvainen meistä, vanhemmistaan. Meillä on oma lapsi, jota saa rakastaa äärettömästi. Tai sitten nukkuva vauva. Miten herkkä ja lumoava näky! Voiko kauniimpaa olla? Tuo pieni, täydellinen tuhisija on MINUN omani! En koskaan väsy tuijottamaan nukkuvaa Everiinaa. Entäpä sitten neidin hymyt? Vastustamattomia. Vaikka olisi millainen yö tahansa takana, ja vaikka olisi ollut kuinka helvetillinen viikko hyvänsä, niin yksi hymy omalta nöppöseltä pelastaa kaiken. Olen ottanut ihan hirmuisesti valokuviakin. Ensimmäisestä kylvystä, ensimmäisistä sosemaistiaisista, ensiaskelista tukea vasten jne. Niistä jää pysyvät muistot.

Ennen kuin huomaammekaan, niin tyttö hinkuu yökylään mummun ja ukin luo. Sitten jo hengailee kavereiden kanssa, eikä äidin ja isän seura kelpaa ainakaan. Jotenkin surullista myös ajatella, että tähän ei oikeastaan mene niin kauaa. Ajankulu on niin raakaa, että sitä on vaikea käsittää.
Vauva-aika opettaa paljon ja kehittää luonnetta. Se kokeilee myös parisuhdetta väistämättä. Kun molemmat ovat väsyneitä, niin toista ei enää näekään kaikkein tärkeimpänä, toisena vanhempana ja liittolaisena. Johonkin se kaikki ärtymys on purettava, ja valitettavan usein tietysti toiseen. Kaikesta ollaan kuitenkin selvitty nimenomaan yhdessä. Ilman toista oltaisiin oltu ihan hukassa kumpainenkin. Ja ollaan varmasti vahvempia kuin ennen.
 

Tekisi mieli sanoa, nyt Everiinan ollessa jo reilun vuoden ikäinen, että elämä on helpompaa. Kyllähän se jollain tapaa ehkä onkin. Refluksi ollaan selätetty onneksi jo aikaa sitten. Isovanhempien luona tyttö on mielellään, joten tässä voisi jo harkita jonkinnäköistä ”irtiottoa” puolison kanssa, ihan kahdenkeskistä aikaa. Sitä ei ole muutamaa kertaa lukuun ottamatta ollut, eikä aikoihin. Tyttö ei ole ollut yötä hoidossa kellään muilla kuin pari kertaa minun vanhemmilla, joten sitä pitäisi tässä uskaltaa uudestaan taas kokeilla.
 

Everiina nukkuu tätä nykyä kohtalaisia öitä, ei voi sanoa, että hyviä vieläkään. Neiti on ollut pienestä asti huonouninen. Kokonaiset, yli 10 tuntia kestäneet yöunet ovat varmaankin laskettavissa yhden käden sormilla. Mutta kehitystä on tapahtunut. Enää ei heräillä öitä läpeensä tunnin välein. Kohta on lisäksi kaikki hampaat tehty, ja sekin rumba helpottaa. Viimeisten poskihampaiden teko on ottanut lujille. Tyttö viihtyy hetkittäin jo omien leikkiensä parissa ihan yksin, eikä vaadi jatkuvaa leikittämistä ja taukoamatonta huomiota.
 

Tilalle tulee kuitenkin aina uusia juttuja. Aina uusia vaiheita. Nyt pirpanasta on kehkeytynyt melkoinen uneksija. Pelkään, että äitiinsä tullut. En uskalla edes ajatella, millaisia öitä meillä on edessä, jahka muru saa kunnolla jalat alleen. Neidillä on yhä edelleen se tuttu mielensä pahoittaja-luonne, joka tulee päivä päivältä vain selvemmin esille. Jonkin asteista esiuhmaa on ollut jo pitkään havaittavissa. Tyttö ei meinaa enää useinkaan nukkua enää päiväunia ollenkaan, ja siitähän ei tule yhtään mitään. Ne päivät ovat ihan kamalia. ”Minä ite!” -vaihe voimistuu, ja kohta pukeminen ym. alkaa olla melkoista taistelua.
Lyhykäisyydessään tiivistettynä Everiina on vieläkin ne kaksi ääripäätä: kertakaikkisen valloittava, kaikki hurmaava ja yllättävänkin nokkela pieni tyttö, mutta toisaalta sitten hyvin usein se kaikkeen tyytymätön sylivauva, äänijänteitään alinomaa testaavat drama queen, joka saa sellaisia demoniraivareita, joita ei osaa edes kuvailla.
 

Vauvavuoteen on mahtunut elämän raskaimpien hetkien lisäksi kuitenkin ne elämän suurimmat oivallukset ja rakkauden hetket. Miten syvää rakkaus omaa lasta kohtaan oikeasti voikaan olla. Miten ylitsevuotavaa Everiinan ilo ja riemu (raivareiden lisäksi…) on, miten paljon tunnen kiintymystä tuota pientä tyttöä kohtaan. Ihastelen päivästä toiseen pienen ihmisen suloisuutta ja uusia taitoja. Minulla on ensinnäkin maailman suurin etuoikeus olla äiti ja ennen kaikkea saan olla äiti juuri Everiinalle. Siitä olen sanoinkuvaamattoman ylpeä!


Sonja Lång
synnytti esikoisensa
heinäkuussa 2015


 

 






Takaisin

Ei kommentteja.

Jätä kommentti

Nimi
Email
Kommentti
Varmistus:
päivitä kuva klikkamalla